Harmaakarhut

Shaka Kampara

Graalin ritarit 

Rautakaupassa oli puolen päivän aikaan hiljaista. Tiskin takana istuva kauppias puhui pitkää puhelua ja teki lyijykynällä muistiinpanoja ruutuvihkoon. Kauppias oli noin kolmekymppinen mies, jolla oli huolellisesti hiusgeelin avulla muotoiltu jakaus ja vaaleansinisiin kivipestyihin leviksiin työnnetty ruutupaita. Ainoa asiakas minun ja Damienin lisäksi oli isokokoinen raskaasti hengittävä mies. Hänen liivistään roikkui puukko ja muita työkaluja. Mies luki silmiä siristäen rasioiden päädyistä muttereiden mittoja.

Kävelin kassalle maalarinteippirullan kanssa. Kauppias vilkaisi minua ja tummansinistä lyhythihaista kauluspaitaani. Helmassa oli pari pientä keltaista maalitahraa. Kauppias jatkoi puhelua kunnes kuuli ulko-oven yläpuolelle ripustetun kellon kilahtavan. Hän käänsi nopeasti katseensa ja näki pitkän laihan Damienin lampsivan ulos reppu selässä. Kauppias lopetti puhelun ja väläytti leveän autokauppiaan hymyn.

“Käydäänpä nopeasti selvittämässä yksi juttu”, kauppias sanoi ystävällisesti ja ohjasi minut rautakaupan kassan takana olevasta ovesta sisään. Kävelin edeltä pieneen sotkuiseen takahuoneeseen, jonka seinälle ripustetusta kalenterista kesäkuun tyttö hymyili bikineissä ja nojaili keltaiseen urheiluautoon. Kauppias veti oven perässään kiinni. Olin juuri kääntymässä tiedustellakseni, mistä on kyse, mutten ehtinyt avata suutani. Kauppias löi minua lujaa palleaan ja lysähdin kasaan ruskealle shakkikuvioiselle muovilattialle. “Oli muuten viimeinen kerta, kun käytte täältä pöllimässä maaleja,” kauppias sanoi. Onneksi meillä olikin niitä jo riittävästi projektiamme varten. “Nyt painu helvettiin, että mä pääsen jatkamaan mun duuneja.”

Olin käynyt ystävieni kanssa monena päivänä kiertämässä rautakauppoja. Olimme keränneet pikkuhiljaa maaleja ensimmäistä whole cariamme varten. Whole car, koko junavaunun kokoinen graffiti oli kuin Graalin malja, joka houkutteli suureen seikkailuun. Sm2-mallisen paikallisjunan yhden vaunun maalattava pinta oli noin kolme metriä korkea ja kaksikymmentä metriä leveä. Tiesimme, ettei tulisi olemaan helppoa, maalata tämän kokoluokan teosta öisellä ratapihalla, jäämättä kiinni. Kiinni ei kuitenkaan kannattanut jäädä, jos ei halunnut päästä tutustumaan vankilaelämään.

Tyhjensimme reppumme Tapion keittiön pöydälle. Päivän saaliiseen kuului muutakin kuin spray-maaleja. Velvet Undergroundin banaani-T-paitaan pukeutunut Damien nosteli repustaan pippuripihvejä, kermaperunoita ja six-packin olutta. Tapio kurkisti reppuun, nosti sieltä vielä säilykepurkin ja luki ääneen sen kyljestä “Karhupaté?” Damien kääntyi katsomaan purkkia, ja naurahti “ai niin, tollanenkin tarttu mukaan.” Tapio pudisti päätään, heitti purkin Damienille ja alkoi paistaa pihvejä. Damien jäi pyörittelemään karhupatépurkkia mietteliäänä, nosti sitten katseensa hymyillen ja sanoi “Tänään me tsekataan se Grizzly man -dokkari, jossa joku aktivisti hengaa harmaakarhujen kanssa Alaskassa ja ne karhut syö sen!”

Katsottuaan elokuvaa viisitoista minuuttia nauttien samalla valmistamaansa herkkuateriaa Tapio sanoi, “Nyt voitas vaihtaa leffaa.” Hän pisti viimeisen palan pippuripihviä suuhunsa, käänsi katseen Damieniin ja jatkoi osoittaen haarukalla tietokoneen näyttöä, “tää on nimittäin ihan paska”. Damien oli vasta saanut koottua annoksen lautaselleen. “Sori Tapsa, mutta tää on laatuleffa. Sulla on vaan paska maku.” Damien maistoi pihviä ja lisäsi sitten “sitä paitsi toi jätkä näyttää ihan sulta.” Vaaleahiuksinen, atleettinen ja leveästi hymyilevä karhuaktivisti Timothy Treadwell tosiaan näytti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta versiolta Tapiosta.

Äidin talon kellarikomeroiden ovista ei nähnyt sisään. Siksi juuri äidin kellari oli täydellinen paikka säilöä varastettuja maaleja. Lisäksi äitini vaikutti unohtaneen kellarikomeron olemassaolon. Hän ei säilyttänyt siellä mitään, vaikka ullakon häkkikomero pursuili tavaraa.

Kun olin tuomassa viimeistä maalierää kellarikomeroon, pysähdyin ovensuuhun. Eripituisia ja -kokoisia letkuja, suppiloita ja pulloja lojui ympäriinsä, ja keskellä lattiaa oli kolme suurta valkoista ämpäriä. Raotin yhden ämpärin kantta. Isäni oli näköjään alkanut harrastaa kotiviinejä ja heittänyt meidän whole car-maalit pois uuden harrastuksen tieltä.

Suljin kellarikomeron oven ja lähdin etsimään isää äidin asunnolta, kysyäkseni missä maalit olivat. Juoksin rappuset ylös ja avasin avaimella oven. Asunnossa oli hiljaista. Löysin äidin keittiöstä. Hän istui äänettömänä nojaten päätään käsiään vasten ja tuijotti puhelintaan, joka oli pöydällä näyttö pimeänä. Kun äiti nosti katseensa, näin että hän itki. Äiti viittasi minua istumaan viereiselle tuolille. “Olivier, sun isä on kuollut. Joku lääkäri Meilahden sairaalasta soitti äsken. Isä oli tuotu sinne sydänkohtauksen takia.” Kiedoin käteni äidin hartioille ja olisin itsekin halunnut surra. En kuitenkaan tuntenut mitään.

Hyökkäyspeli 

Istuin Tapion huoneen sohvalla ja piirtelin keskittyneesti. Heti, kun äiti oli vähän rauhoittunut, olin lähtenyt takaisin Tapion asunnolle ja selittänyt kavereille tilanteen. “Koska sulla on Tapsa liksapäivä?” Damien kysyi piirrellen Tapion pöytään, joka oli jo valmiiksi monen tussikerroksen peitossa. “Sähän voisit ostaa maalit ja me voitaisiin maksaa sulle Olivierin kanssa myöhemmin takaisin”, Damien ehdotti nostaen katseen pöydästä Tapioon. “Sähän voisit maksaa eka entiset velkasi pois”, Tapio vastasi puhdistaen huolellisesti valkoisia kenkiään puhdistusaineella ja vanhalla sukalla. “Jos sä olisit kuunnellu, kun mä kerroin, että meillä palkataan uusia tyyppejä, sulla olis nyt omaa rahaa”, Tapio sanoi katsellen kenkää joka suunnasta kattolampun alla, “mut eihän sua kiinnosta tulla postia lajittelemaan, ku on siistimpää olla persaukinen taiteilija.”

Piirsin vielä viimeiset tussin vedot, ja nostin luonnoksen muiden nähtäväksi. “Ajattelin että voitaisiin tehdä tällainen.” Olin luonnostellut junavaunun, jonka kyljessä oli hopeinen GRIZZLY MAN -teksti. Teksti ulottui vaunun laidasta laitaan ja nousi ikkunoiden yläreunaan asti. Kirjainten yläpuolella oli vaaleanruskea sahalaitainen tausta, josta tuli mieleen karhun turkki. Kirjaimissa oli paksut mustat ääriviivat, 3D:t ja perinteiset valkoiset kiilteet. Tapio pisti puhtaat valkoisina hohtavat kengät sivuun, katsoi mietteliäänä luonnosta ja sanoi “Mitä jos mentäisiin tän viimeisimmän sankarin kauppaan silloin, kun se ei ole paikalla?”

Seuraavana viikonloppuna seisoimme saman rautakaupan edessä, jonka takahuoneen lattialla olin viikkoa aiemmin haukkonut henkeä kuin kala kuivalla maalla. Rautakauppa sijaitsi viihtyisällä alueella asuinrakennuksen katutasossa kampaamon ja kukkakaupan välissä. Toisella puolella katua autio leikkipuisto näytti odottelevan yön lapsia keinumaan ja leikkimään kirkonrottaa. Leikkipuistoa rajasi kadun puolella punainen puuaita ja toisella puolella jyrkkä rinne ja tiheä metsikkö. Metsikön takana oli koulu jonka parkkipaikalla odotti yksinäinen auto, Tapion pieni sininen Renault Twingo.

Tapiolla oli putkikassi olalla ja Damienilla rinkka selässä. Minulla oli tiiliskivi kädessä. Olimme istuneet leikkipuiston perällä puoli tuntia seuraten liikennettä. Koko aikana ohi oli ajanut vain pari taksia ja yksi äänekäs moottoripyörä. Kello lähestyi neljää, ja valo alkoi hitaasti lisääntyä. Ensimmäiset aikaiset töihin lähtijät alkaisivat kohta lyödä herätyskellojaan hiljaisiksi ja keitellä aamukahvejaan. Kun kerrostaloasuntojen ikkunoihin alkaisi syttyä valoja ja ikkunoiden takana näkyä liikettä, olisi liian myöhäistä.

Katsoin vielä viimeisen kerran ympärilleni kuin pelinrakentaja Super Bowlissa, joka valmistautui käynnistämään hyökkäyksen. Oikea käteni kulki laajan kaaren keräten vauhtia, tiiliskivi irtautui sormista ja jatkoi liikettä eteenpäin. Kivi kohtasi näyteikkunan ja paiskautui sen läpi. Ikkunan särkyessä suuret lasinpalat putosivat ja iskeytyivät liikkeen lattiaan hajoten pienemmiksi ja taas pienemmiksi paloiksi. Meteli oli niin kova, että koko kortteli heräisi siihen. Kiven tekemä reikä ei ollut tarpeeksi suuri, että siitä olisi mahtunut sisään. Tapio otti putkikassista vasaran ja alkoi lyödä reikää laajemmaksi. “Väistä vähän" sanoin ja potkaisin lasia reiän alapuolelta. Vielä toinen potku ja reikä oli riittävän suuri. Lasinsirut kirskuivat ja luistivat kenkien alla, kun pääsimme vihdoin sisälle tuttuun rautakauppaan. Lasi kimalteli kaikkialla liikkeen lattialla. Tunsin lasinsiruja myös kengissäni.

Rautakauppa näytti erilaiselta yöaikaan. Vaikka ulkona aurinko oli jo nousemassa, sisällä oli hämärää. Hyllyköissä roikkuvat metalliset koukut, piikit ja pihdit näyttivät kokoelmalta keskiaikaisia kidutusvälineitä. Spraymaalihyllyt olivat kadonneet kassan läheisyydestä, missä niitä pidettiin päivällä. Tilalla oli kaksi mainostelinettä, jotka seisoivat päivisin kaupan ulkopuolella. Etsimme maaleja kiireessä väistellen pahvilaatikoita ja ostoskärryjä, jotka lojuivat käytävillä täynnä tavaraa. Mitä kauempana olimme ikkunoista, sitä huonommin näimme eteemme.

Vihdoin löysimme maalit kaupan perältä. Minuutti, jonka olimme käyttäneet maalien etsimiseen, oli tuntunut tunnilta. Mustat, valkoiset, ruskeat ja hopeat katosivat vauhdilla putkikasseihin ja rinkkaan. Poistuimme liikkeestä samaa reittiä kuin olimme menneet sisään eli näyteikkunan läpi. Juoksimme tien yli ja leikkipuiston läpi niin nopeasti kuin pääsimme raskaiden kantamusten kanssa. Olimme jo päässeet leikkipuiston takana olevaan metsikköön, kun näimme poliisiauton siniset valot kaupan luona.

Nukkuva eläin 

Isän hautajaiset järjestettiin rakennuksessa, joka edusti samaa pelkistettyä tyyliä kuin kaikki muutkin viime vuosikymmeninä rakennetut suomalaiset kirkot. Penkit olivat vaaleaa puuta. Kattoikkunoista laskeutuva auringonvalo kimpoili alas valkeiden pintojen kautta ja loi tasaisen rauhallisen valon koko tilaan. Kun astuin rikkinäisillä lenkkareillani kirkon keskikäytävälle, tilaisuus oli jo alkanut. Minulla oli epämukava olo. En ollut nukkunut juuri lainkaan ja minusta tuntui, että kengissä oli vieläkin lasinsiruja.

Pappi, joka ei tuntenut isää puhui hänestä kauniisti. “Nouskaamme ylös tunnustamaan yhteinen uskomme”, papin ääni kaikui. Istuin taaimmaiseen penkkiriviin ja katsoin kun hautajaisvieraat tekivät työtä käskettyä. Kun isä oli viimein laskettu hautakuoppaan, kantohihnat rullattu ylös, haudan kansi laitettu paikalleen ja kukkaset päälle, lähdin vähin äänin tapaamaan kavereitani.

Istuin ikkunapaikalle puolityhjän bussin takapenkille. Edellisen kerran olin käynyt muutamaa sanaa pidemmän keskustelun isän kanssa syksyllä ensimmäisen sydänkohtauksen jälkeen. Silloin isä oli jonkin aikaa selvin päin. Hän oli kertonut omista hoidoistaan ja kysellyt minulta tulevaisuuden suunnitelmista. Pian tapaamisen jälkeen isä joi taas. Hän palasi elämäntapaan, jonka hän tiesi vievän hautaan niin kuin Grizzly man, Timothy Treadwell, joka palasi kaikista varoituksista ja läheltä piti tilanteista huolimatta joka kesä Alaskaan karhujen pariin. Sain äidiltä tekstiviestin. “Moikka Olivier, täällä muistotilaisuudessa vähän ihmeteltiin minne katosit. Oletko tulossa kotiin yöksi? Olisi joka tapauksessa kiva nähdä huomenna. En varmaan jaksa tehdä ruokaa, mutta voisin tarjota sulle lounaan jossain.”

Kun ilta alkoi pimetä, pakkasimme maalit Tapion Renault Twingoon ja lähdimme matkaan. Ajoimme reilun tunnin matkan paikallisjunan päätepysäkille Karjaalle. Tapio pysäköi auton vähän matkan päähän asemasta. Asemalla ja sen läheisyydessä oli hiljaista. Lamput loistivat kirkkaina tummaa taivasta vasten kuin taivaankanteen ripustetut tähdet. Ratapiha kylpi niiden oranssissa valossa. Tapio kiipesi ensimmäisenä aidan yli ilman kantamuksia. Heitimme putkikassit aidan yli Tapiolle. Aita oli tehty tukevista yhteenliitetyistä teräskehikoista, joihin oli kiinnitetty tiheä metalliristikko. Ristikko nousi muutaman sentin kehikon reunan yli jättäen näkyviin tasaisen rivin tylppiä piikkejä. Olin juuri laskeutumassa aidalta ratapihan puolelle, kun oikea käteni lipesi kylmän ja kostean metallin päältä. Putosin jaloilleni ja jatkoin matkaa, mutta kädessä tuntui jomottava kipu.

Punainen junavaunu näytti laiturilla valtavalta. Se päästi murahduksia ja pihahduksia kuin nukkuva eläin. Otin putkikassista maalipurkin ja aloin luonnostella suuria kulmikkaita kirjaimia. Tapio alkoi värittää ensimmäistä kirjainta hopealla pitkin ripein vedoin. Damien seisoi laiturilla ja katsoi mitä luonnostelin. Etenin laituria pitkin tehden junan kylkeen suuria neliömäisiä kirjaimia, kunnes lopulta junan kyljessä luki FUCK YOU! niin suurilla ja yksinkertaisilla kirjaimilla, että sen voisi lukea kilometrin päästä.

Harmaakarhun ystävyys

Päästyäni makuulle Tapion sohvalle ja vedettyäni ohuen viltin päälleni vajosin uneen. Istuin vanhan ja värittömän yksikerroksisen ostarin keskellä puisella penkillä. Ostarin liiketilat olivat muuten tyhjillään, mutta yhteen näyteikkunaan oli pinottu vanhoja erikokoisia kuvaputkitelevisioita huteriksi torneiksi. Jokaisessa ruudussa sama meteorologi esitteli myrskyn etenemistä sääkartalla. Ostarin yläpuolella tummat pilvet näyttivät kuplivan kuin myrkkykeitto. Pilvimassa pyöri hitaasti keskuksen ympärillä, kuin näkymättömän kauhan hämmentämänä. Metrin päässä edessäni seisoi karhu, jonka sisältä kuului jatkuva tasainen matala murina. Ruokin karhua rotan kokoisilla raaoilla lihan paloilla, joita nostelin vieressäni olevasta valkoisesta kotiviiniämpäristä. Karhu hyökkäsi minua kohti ja tarrasi hampaillaan oikeasta kädestäni, jolla olin syöttänyt sitä. Koitin huutaa, mutten saanut ääntä ulos suustani. Koitin riuhtoa kättäni irti, mutta karhun ote oli liian vahva.

Kun heräsin Tapion sohvalta, oikea käsi oli yhä kipeä ja näin siinä kirkkaanpunaiset jäljet ratapihan aidan piikeistä. Tutkin ja tunnustelin hetken jälkiä. Kirkas keskipäivän valo täytti huoneen ja unen jättämä painostava tunne alkoi hälvetä. Avoimesta ikkunasta kantautui raitiovaunujen ja bussien ääniä. Damien kuorsasi patjalla olohuoneen lattialla peitto vedettynä pään yli. Astuin Damienin yli, kävelin ikkunalle ja katsoin seitsemännestä kerroksesta alas kadulle. Raitiovaunut liukuivat kiskoillaan. Ihmiset kävelivät kesäisissä vaatteissa. Kauppahallin takana, torin yläpuolella lenteli lokki. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin äidille.