Jouluaatto

Mikko Sarjanen

Ville sai taas mantelin ja virnuili omahyväisesti pyöritellen sitä kielellään. Tais olla jo kolmas vuosi putkeen. Siitä mantelin mummojen mukaan tuomasta onnesta mä en ollu ihan varma ainakaan koulun suhteen, sen välitodistus oli tasaista vitosten kimaraa. Tai ehkä just mantelionnella se oli selvinnyt rimaa hipoen ala-asteelta seiskalle, koska mitään se ei koulun eteen tehnyt. Ville on mun pari vuotta nuorempi pikkuveli ja me istuttiin Roihuvuorelaiskolmiomme keittiössä joulupuurolla. Kun manteliskaba oli ratkennut, mutsi siirtyi heti hääräämään laatikoiden pariin. Faija nukkui kankkusessa, se oli joulun hommansa hoitanu, eli paistanu kinkkua läpi yön ja siinä sivussa imeny tapansa mukaan siivuja kossusta. Meidän perheen perinteen mukaan kinkun piti olla ylikypsä, faija piti siitä sammumalla huolen. Kello tuli kakstoista ja Turun torilta alettiin telkkarin välityksellä mumista joulurauhan julistusta. Mutsille se oli tärkeä juttu ilmeisesti jostain lapsuudesta ja sen mieliks me istuttiin levottomina sohvalla ja katottiin kun jengi paleli pakkasessa. Hengitys höyrysi, joku heilutteli pientä suomenlippua. Meillä oli broidin kanssa jo ihan muut mielessä. Kun Porilaisten marssi tärähti käyntiin, me rynnittiin eteiseen vetämään untuvatakkeja niskaan.

"Me mennään hetkeks ulos näkee kavereita, tääl ei kuitenkaan oo mitään järkevää tekemistä", huikkasin torttutaikinaa pakastimesta tonkivalle mutsille ja lämäsin oven kiinni ennen kun se ehti protestoida. Ville loikki jo portaiden välejä niin että rappu raikasi. Viiden kerroksen matkalla sai aikaan hyvän kaikusinfonian. Pihalle päästyäni vinkkasin Villelle silmää ja kaivoin kellarin avaimet taskusta. Talon pyöräklitsussa ei jouluaattoisin ollut ruuhkaa ja me pujoteltiin iisisti tsygien välistä varaston perällä pölyttyvän hylätyn kumipuhkisen naisten Tunturin satulalaukulle. Se oli meidän tussijemma. Kaivoin muovipussin laukusta ja otin arsenaalin esille. Viis Penol 1000 - klassikkoa ja kaks tykkiä, eli Popmaten 30 millistä maalikäppiä, joiden helposti puhdistettava maali oli valutettu pois ja tilalle kaadettu inkkiä, joka ei irronnut kirveelläkään. Valkattiin parhaassa hapessa olevat Penolit mieheen, pantiin tykit hihoihin ja lähdettiin lampsimaan kohti bussipysäkkiä. Aikaa oli nelisen tuntia. Oltiin sovittu että viideltä mennään faijan kanssa taloyhtiön joulusaunaan, sitä paitsi bussit, ratikat ja metro lakkasivat jouluaattona kulkemasta jo alkuillasta.

Unelmien täyttymys on tyhjä vaunu, jossa pystyy operoimaan ilman uteliaita silmäpareja. Arkisin, puolen päivän aikaan sellainen saattaa osua kohdalle idän suunnan ensimmäisellä välillä Mellunmäki - Kontula, mutta Kontulassa laiturilla odottaa todennäköisesti vähintäänkin kourallinen tarjousten perässä Itäkeskukseen matkalla olevia mummoja. Ei kiinnijäämisriski silloinkaan suuri ole, mutta joku niistä saattaa kuitenkin nostaa metakan. 

Jäimme Herttoniemen metroasemalla bussista ja liu´uimme liukuportaiden kaiteita pitkin samanaikaisesti asemalaiturille. Itään päin menevä juna vinkui sopivasti tunneliin ja pyörähdimme sisään, suuntana Mellunmäki. Pääteasemalla metro rullasi suoraan kääntöraiteelle ja viimeiset matkustajat jäivät pois. Jäimme vaunuun ja piinaavat minuutit alkoivat. Istuimme mukamas muina miehinä kun kuljettaja laahautui kumarassa ikkunan ohi kohti junan toista päätä. Sillä ei selvästi ollut mielessä muu kuin kellokortin leimaaminen ja rosolli. Hitaat minuutit kuluivat. Olimme keskimmäisessä vaunussa, mihin mahdolliset viime hetken kiirehtijät eivät ehdi. Aseman kellon sekuntiviisari mateli. 30 sekuntia… 20 sekuntia… 15… laiturilta kuului muutama huudahdus, kopinaa ja juuri ennen kuin ovet sanoivat PIMMM nelihenkinen perhe: isä, äiti, poika ja lastenvaunut, rojahtivat hengästyneenä sisään. Vittu. Liu´utin tykin takaisin hihaan ja irvistin veljelle. Juna liikahti. Päätimme ajaa kaupunkiin ja tehdä välissä pari ratikkarundia, olihan aikaa vielä reippaasti.

Väkeä ei ollut paljoa liikkeellä. Kontulasta tuli muutama, Myllypurosta ei ketään, Itäkeskus, en enää pannut merkille, valuimme penkeillä vaunun päädyssä, perhe alkoi valmistella poistumista, "Teemu ne lapaset nyt käteen", Siilitie, PIMMM, ovet sulkeutuvat ja taas se muoviselta haitarilta kuulostava tuttu liikkeellelähtönarina, ajatukset harhailee…vaunu on tyhjä… "VITTU! VAUNU ON TYHJÄ!", huusin kurkku suorana ja adrenaliiniryöppy sai lähes tärisemään. Ville, joka oli istunut selin menosuuntaan, käänsi pään. Olkapäille ulottuva vaalea letti heilahti ja suusta pääsi innostunut ulvahdus. Kolme kokoa liian iso untuvatakki kahisi sen sännätessä käytävälle. Pari askelta ja loikka penkeille, selkänojan jäädessä jalkojen väliin. "Vittu sä oot hullu", sanoin päätä pudistellen hymyssä suin kun Ville jo viimeisteli ensimmäistä VENUSTA ylänakkiin.

Ville on Venus ja mä oon Pluto. Ne ei todellakaan ollu meidän ekat tägit, mutta Korsossa joku vanhempi kaistapää oli saanu kuulla että broidi bommaa Zekeä, mikä oli siis sen tägi ainakin ollu joskus ja uhannu tulla vetämään sitä turpaan, ja niin se sit jossain planeettapäissään vaihtoi täginsä Venukseks. Ja koska Pluto oli vapaana, mä kelasin että veljekset kuin ilvekset ja vaihdoin vanhan Dodgeni planeettaan. Deet ja geet on muutenkin vittumaisia saada staileiks. 

"Sä, oot, hullu", toistin mutisten ja kävin Penol tonnilla päädyn kimppuun. Pluto, Pluto, Pluto, ikkunat, Pluto, Pluto, Pluto, Pluto ikkunoiden yllä kääntyvät valkoiset nakit, Pluto, Pluto, ovien ikkunat ja penkkien selkänojat. "Herttoniemi - Hertonäs", kuului kuulutus ja istahdin penkille sydämen takoessa rinnasta läpi. Ville istui pari looshia kauempana käytävän toisella puolella ja venytti mielipuolista virnettään kohti korvia. Se nautti. Vaunun puolikas oli pelkkää valuvaa Venusta. Tussin haju ei tuntunut vielä pahemmin nenässä, ainakaan sitä ei huomannut ja näissä adrenaliineissa siitä ei edes välittänyt. Ovet aukesivat ja menivät kiinni. En ollut uskoa silmiäni, ketään ei tullut sisään ja maaninen pommitus jatkui. Takaraivossa välähti ajatus siitä että vittu, Kulosaaresta ei muutenkaan tule koskaan ketään kyytiin, eikä tullut nytkään. Ovet eivät edes auenneet ennen matkan jatkumista ja nyt alkoi pistävä hajukin tunkeutua sieraimiin. Kulosaaren sillan kohdalla puolet olivat vaihtuneet ja Venus ja Pluto vuorottelivat pian jokaisessa ikkunassa. Sillalla ajavassa autossa takapenkillä istunut pikkupoika katsoi monttu omppuna toimintaa kun me hypittiin penkeiltä toiselle ja annettiin terien liukua pitkin pintoja. Etupenkin väsynyt väki tuntui tuijottavan harmaaseen tulevaisuuteen.

Jos tussista alkaa muste loppua eikä jälki ole enää tulvivan täyteläistä, eikä inkkipulloa ole sattunut matkaan, pikainen hätäapu on sukka. Ota sukka jalasta, pane tussi sukkaan ja pyöritä kunnolla. Huovan pohjalle kerääntynyt muste alkaa liikkua kohti terää. Pyörityksen jälkeen avaa korkki varovasti, ettei sinne mahdollisesti kerääntynyt muste räjähdä käsille, housuille, tms. 

Sörnäisten asemalle tultaessa Villen sukka pyöri. Se oli siirtynyt 30 millimetrin tykistä kompaktimpaan Penol tonniin ja huomannut vahingossa valinneensa suden tussivarastosta. Jättimäinen Patrick Ewing - koristossu irtosi jalasta kevyesti potkaisemalla. Makkaralla olevasta tennissukasta sai nopeasti otteen ja sekunnissa tussi oli sisällä. Mä istuin hengästyneenä siinä vieressä ja katoin meidän aikaansaannosta - kaikki nakit ja Venus ja Pluto jokaisessa ikkunassa - enkä tajunnut ennen kuin ovet sulkeutuivat vartijaparin ilmestyneen vaunun toiseen päähän. Näkymättömät kädet tarttuivat saman tien kaulasta ja keuhkot tuntuivat kutistuvan rusinan kokoisiksi. Nappasin sukan Villen kädestä samalla kun hampaiden välistä sihahti "Ässät!". Ville valahti valkoiseksi ja korjasi korostetusti asentoa. Sen silmät tuntuivat laajenevan. Me ei puhuttu mitään, katottiin vaan toisiamme ja kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Nyt ihan iisisti, ollaan aivan satunnaisina matkustajina, tässä näin, matkalla joulun viettoon, ei mitään hätää, ei mitään hätää, Hakaniemessä rauhassa ulos ja… Siinä vatsojen pohjia kutittelevan jännityksen laukeamisen ja äkillisen pelon törmäyspisteessä oli päässyt unohtumaan että vaunussa todellakin dunkkasi kunnolla.

Kun oltiin hetki liikahdettu Sörnäisistä kohti Hakaniemeä, toinen stevareista alkoi hiljalleen katsella ympärilleen. Selkeästi rutiinikierroksellaan jo vapaiden alkua odottanut pari havahtui, todennäköisesti ekaks hajuun ja sitten pikkuhiljaa ympäröivään remonttiin. Ne otti muutaman askeleen käytävällä, toinen meni penkkien väliin, veti hanskat käsistä ja lonttasi sormensa Plutoon. "Nää on muuten tehty ihan just", toinen sanoi silmät kirkastuen metron alkaessa hidastaa tunnelissa ennen asemaa. Toinen ässä oli pari kertaa vilkaissut meitä päin ilman sen kummempaa reaktiota. Mä näin sen heijastuksena ikkunan kautta ja koitin pitää viattoman viulistin ilmettäni päällä. Ville istui niihin selin jännityksestä jäykkänä, toinen jalka paljaana, koristossu kädessä. Me oltiin valuttu vaivihkaa penkeillä niin että vain päät näkyivät. Me tiedettiin että isojen avonaisten untuvatakkien alla polviin asti roikkuvat, liian isot farkut puolittain peittävät, aivan liian isot flanellipaidat olivat sanaton tunnustus noiden savitakkien vadeissa. Tämän habituksen perusteella koppireissu, ainakin kollattavaksi koittaisi satavarmasti.

Telepaattinen suunnitelma oli selvä. Kun Hakaniemessä kuuluu PIMMM ovien sulkeutumisen merkiksi, me liuetaan macgyvereinä siitä kapenevasta raosta hatkaan. Ja kun Hakaniemessä vihdoin kuului PIMMM, vartijoiden vaistot olivat jo alkaneet raksuttaa ja maihinnousukengät kolahtelivat lattiaan vaunun puolen välin kohdalla. Siinä oli sadasosista kyse. Mä hyppäsin ja viuhahdin kolmella harppauksella ulos. Ville pyörähti mun perässä tangon ympäri, eka askel, ovet lähestyvät toisiaan, toka askel ja kylki edellä dyykkaus laituria kohti, ovet menee kiinni, 10 senttiä, 5 senttiä, näpit puristuvat väliin ja koristossu jää vaunun sisäpuolelta silmiin poraavan skitson näköisen parrakkaan vartijan otteeseen. Kolmen sekunnin italowestern-tuijotus tuntui tunnilta, kunnes metro nytkähti liikkeelle.

Ainoa vähemmän kyseenalainen asia mikä Villeä enää edes pikkusen kiinnosti oli koris. Lahjat oli lyhyydestä huolimatta huomattu aikaisessa vaiheessa. Into, heittäytyminen tilanteisiin ja pelisilmä olivat ainutlaatuiset. Sitten se jäi, niin kuin niin monella muullakin lahjakkuudella, kun perjantai-illat alkoivat venyä, pienten ruskeiden pullojen kilinä ja ostarilla parveilevat muijat kiehtoa, eikä himassa varsinaisesti oltu asian suhteen yhtään intohimoisia. Vaikka valmentaja mahdollisuuksien mukaan haki ja heitti treeneistä, tunnin matkat julkisilla kaupungin pohjoispuolelle harvenivat ja lopulta loppuivat kokonaan. Konkreettinen muisto menneestä mahdollisuudesta oli yhä tärkeä pari kalliita Patrick Ewing-koristossuja, jotka mummo oli pienistä eläkerahoistaan nipistäen tuonut Villelle kannustukseksi sotaveteraanien laivareissulta Tukholmasta. Ja nyt toinen niistä puristui saatanansavitakkiässän paskaisissa näpeissä ikkunan toisella puolella. Metro kiihdytti, oli päästettävä lopullisesti irti. Sinne meni, vittu.

"Tule!", mä huusin liukuportaista. Ville havahtui ja luovutti katseen tunneliin katoavasta kengästä. "Niil on radiopuhelimet ja salee ilmottaa muille asemille." Heitin sukan takas Villelle, se veti sen kompuroiden vauhdissa jalkaan ja me rynnittiin liukuportaita ylöspäin toivoen, ettei perillä olisi vastaanottokomiteaa odottamassa. Ei ollut. Tällä kertaa. Kiitos jouluaaton. Me jatkettiin ulos ja juostiin lumisen Hakaniementorin halki ja lysähdettiin lopuksi jonkun kivijalkakirjakaupan portaille Pepsi-kellon alle. Ville oli tuskaisen näköinen. Se veti märän, jäähileisen sukan pois ja otti violetin jalkapöydän käsien väliin ja alkoi hieroa. Vastakkaisen talon katolla digitaalinumerot ilmoittivat -6, mutta mereltä puhaltava tuuli teki ilmasta ainakin kymmenen astetta kylmempää. "Sun jalka joudutaan amputoimaan", mä sanoin. Ville tuijotti hetken jalkaansa ja samalla kun se naamaansa väännellen kääntyi kattomaan mua, kirjakaupan ikkunassa muovinen joulupukki alkoi pudistaa päätään ja heiluttaa kättään ja pikkuoravakuoron kimittämä Jingle Bells tunkeutui lasin läpi, pyörähti meidän korvien kautta ja jatkoi matkaansa torin halki, laskeutui alas metrotunneliin, livahti ovien välistä itään päin liikkuvaan junaan, hyppäsi Herttoniemen asemalla pois ja surffasi vihellykseksi koripallotossua kantavan vartijan huulien väliin. "Kyllä ne tais nyt päästä pakoon", toinen sanoi. Toinen lopetti viheltelyn. "No, ainakin kotimatka tulee olemaan jäätävä", ja dumppasi koripallotossun lähimpään roskikseen.

Taloyhtiön saunan kiukaan kivikourallisen alla helottavat oranssit vastukset sihahtelevat faijan viskoessa niille pieniä kauhallisia vettä tasaiseen tahtiin. "Näin tulee kundit tasainen lämpö." Kuiva löyly nipistelee korvia ja jokaisen kauhallisen jälkeen me tehdään Villen kanssa pieni viilentävä nyökkäys. Faija ähkii vieressä, nojaa taaksepäin ja yrittää saada jalan suoraksi käsien väliin. "Jouluvenyttely." Meitä alkaa naurattaa. Ennen kun se ehtii kysyä, tiedätteks te muuten sen vitsin, Ville nousee, laskeutuu jalkaansa skidisti aristellen lattialle ja sanoo: "Suomalainen, sen pallit jäi lauteiden väliin."