Kova pää

Teemu Packalén

Mä vihaan häviämistä. Nuorempana olin itsepäinen. En totellut ketään vain siksi että mua käskettiin tekemään jotain.

Mulla oli vaikeuksia koulussa. Olin ala-asteella tarkkiksella. Mun perse ei pysynyt penkissä, ja mulla oli liikaa virtaa. Mä olin kuudennella luokalla jo sen pituinen kuin nyt. Iso ja levoton, ja mä olin tosi kovapäinen. Mikään ei saanut mua tottelemaan. Opin aakkoset kotona, mutta en suostunut sanomaan niitä opettajalle koulussa. Mä en yksinkertaisesti tehnyt mitä käskettiin. Piirsin taululle auringon, kun sinne pyydettiin kirjoittaa jotain.

Tarkkiksen opettajat olivat ihan huipputyyppejä. Se muutti mua. Siellä ei ollut mahiksia mokata. Ne piti kovemman kurin. Kun teki ihan pienenkin virheen, tuli heti pahaa rankkua. Kotona oli puhetta poikakodista, vaikka en mä mitään tosi pahoja juttuja tehnyt. Mua ei vaan kiinnostanut mennä systeemin mukana. Mä olin lahjomaton, muhun ei voinut vaikuttaa. Mua olisi ollut helppo kusettaa tuolloin, olin yllytyshullu. Halusin todistaa voivani tehdä mitä hyvänsä.

Vaikka mä olin yläasteella pahis, hengasin aina välillä nörttien kanssa ja tein niiden kanssa asioita, koska mä halusin olla normaali. Mä tiedostin, että mä en välttämättä ole itse ihan normaali, mutta mä halusin olla ja kuulua johonkin. Mä en silloin ihan tiennyt kuka ja mitä mä olen. Se pelotti mua.

Jouduin nappulana usein tappeluun. Pelasin kiekkoa ja kuljin lahkeet sukissa. Mun maine kiiri ja sain jopa haastajia eri puolilta kaupunkia. Onneksi mä pelasin jääkiekkoa, jos sitä ei olisi ollut, en tiedä mitä olisi käynyt. Mä pelasin alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Se oli mun juttu, mä halusin änäriin. Mä en pärjännyt koulussa, ja kiekko oli mun koko elämä.

Mulla oli tiivis kaveriporukka nuorena. Siihen kuului kaksi pienempää jätkää, jotka soitti suutaan. Aina kun tuli joku ongelma, mä tulin hoitamaan homman. Kenellekään ei käynyt mitään pahaa, kävi säkä siinä mielessä.

Pyrin aina olemaan reilu. Meillä oli kaveriporukassa tyttöjä, jotka ei päästänyt meitä niiden bileisiin, koska ne oli tavannut jotain uusia poikia. Me seistiin pihalla, ja siihen tuli sisältä joku niistä uusista jätkistä uhoamaan ja soittamaan suutaan. Mä sitten tööttäsin sitä oikein kunnolla tauluun, ja se kaatui. Lopulta me sitten päästiinkin sinne bileisiin sisälle. Tää kundi oli varmaan kaksi tuntia pohjakerroksessa laattaamassa, se oli aika kova hitti minkä mä annoin. Sit se nousi sieltä ylös ja tuli kysymään, että kuka mua oikein löi. Mä nousin ja sanoin että se olin minä. Se kundi sanoi, että otetaan uusiksi, mutta mä sanoin että ei oteta, lyö vaan takasin. Mäkin olin lyönyt sitä vain kerran. Se kysyi että oonko mä tosissani. Mä sanoin että joo joo, ja mä menin sen eteen ja pidin kädet alhaalla. Se latas mua täysiä nyrkillä päähän. Tais mulla vähän silmä tulla mustaksi, ja sitten se oli loppuunkäsitelty juttu.

Kun täytin 18, tajusin että mä joudun ongelmiin, jos jatkan samalla tavalla. Siihen loppui mun tappelut. Voittaja häviää aina. Varsinkin nykyään.

Nyt vanhemmiten mä haluan kontrolloida itseäni. Haluan kontrolloida tunteita ja ajatuksia. Ihmiselämää ei voi kontrolloida, tunteita ei voi kontrolloida. Silti mä yritän sitä. Mä tunnen jotain – se on tärkeä juttu. Mä olen nyt vasta oppinut arvostamaan omia tunteitani. Mun pitää miettiä, mitä mä oikeasti haluan ja mistä mä oikeasti tykkään.

Mulla on kyky omistautua. Voin sulkea asioita mielestäni, ja sen jälkeen mä vaan toimin. Kun löysin vapaaottelun, UFC:ssä ei ollut ketään suomalaisia. Se oli niin kaukainen juttu, ettei sitä edes tullut miettineeksi. Se oli Jenkeissä pyörivä sarja, jota katsottiin telkkarista. Kun Anton Kuivanen ja Tomppa Niinimäki pääsi sinne, mä tajusin että se on mahdollista. Siitä tuli mun tavoite.

Jos kaikki maailman ihmiset tappelisivat, voittaja olisi luultavasti järkevin ottelija, ei välttämättä vahvin. Vapaaottelussa on kyse tästä. Pitää aina pyrkiä siihen, että oma pää on puhtaana. Ihan pienetkin asiat vaikuttavat. Jos saat kaverin nurin ja tiedät, että omat voimasi ovat lopussa, pitää tehdä oikeita asioita. Ei kannata vaan mennä päälle. Jos vastassa on iso jätkä ja se pienempi kaveri on tarpeeksi fiksu, se pienempi voittaa. Sillä isolla ei ole muuta asetta kuin kokonsa, sen täytyy tulla päälle. Se käyttää voimansa siihen. Tietysti voi voittaa myös niin, että vaan hyökkää päälle, sellaisella meiningillä että mikään ei tunnu missään. Silloin ei voita taidolla vaan raivolla. Pidemmän päälle se kostautuu.

Vapaaottelu on vähän niin kuin shakkia. Sun pitää koko ajan lukea, mitä vastustaja tekee. Suurin juttu pärjäämisessä on sitä, että tuntee vastustajansa ja osaa otella sitä vastaan. Ensimmäisenä mä katson vastustajan kätisyyden, vasen vai oikea. Ihan sama kumpi se on, mutta vasurit on vittumaisempia. Sitten katson onko tyyppi pitkä vai lyhyt. Sen jälkeen, että onko se mattojätkä vai pystyjätkä. Sitten onko se vahva vai heikko. Useimmiten mä olen pidempi ja vahvempi.

Mä kunnioitan mun jokaista vastustajaa, ja toimin omilla vahvuuksillani. Sellaisia ottelijoita on paljon, jotka ottelee vastustajan heikkouksien mukaan pystyssä tai matolla. Ne rakentaa liikaa vastustajan mukaan. Se ei mee niin. Jos vastustaja on huono pystyssä, ei sitä tarvitse voittaa pystyssä – voi ihan hyvin mennä omalle alueelle, vaikka se olisi vastustajankin paras alue. Liikaa näkee jengiä, jotka miettii kutakin vastustajaa varten erikseen lyöntisarjoja, vasen oikea koukku. Vapaaottelussa ei auta, että on hyvä vain yhdellä alueella. On tärkeää toimia oikea-aikaisesti. On oltava taktisesti viisas, yläkerran on oltava kunnossa. Mulla ei ole muuta tavoitetta kuin voittaa ottelu. Jos pääsen selkään, revin pään irti heti kun paikka tulee.

Mulla ei oo ikinä notkunut polvet treeneissä. Salilla näen, että osalla tyypeistä notkuu tavan takaa. Se johtuu siitä, että kun ne saa osuman, ne ryntää päälle. Ne haluaa kostaa eikä ne hallitse impulssejaan, ja sitten ne saa isomman osuman, ja polvet notkuu. Mulla ei ole kostonhalua. Haluan otella puhtaasti, mä olen älykäs tappelija. Kun saan osuman, en yleensä ryntää päälle. Mä yritän viljellä tätä salilla, että jengi näkisi oman virheensä ja oppisi sen sijaan että ne pillastuu, kun niihin sattuu.

Aggressiot johtuvat pelosta. Jos ihminen ei pysty hallitsemaan vihaansa, pohjalla on aina pelko. Vaikka olisi miten iso äijä, se pelkää jos se ei pysty hallitsemaan vihantunteitaan. Baareissa näkee ihmisiä, jotka ovat itsensä kanssa epävarmoja. Jotkut eivät pysty hillitsemään itseään vielä aikuisenakaan. Ne eivät ole käsitelleet omia juttujaan.

Pari vuotta sitten olin Turussa Cage-tapahtuman jatkoilla yökerhossa. Olin voittanut aiemmin illalla oman matsini ekassa erässä kuristamalla vastustajan. Seisoin tiskillä jonossa, ja joku kundi repi mut niskasta taakseen ja otti paikkani. Nuorempana olisin puuttunut asiaan, en olisi antanut sen olla. Mutta ottelun jälkeen mä en suuttunut siitä yhtään. Ai se oli sun paikka. Niin mä sanoin. Mun ei tarvitse rähistä. Nuorempana en uskaltanut sanoa, jos olin eri mieltä, tai jos joku etuili jonossa. Nyt mä en enää hermostu, pystyn sanomaan ihmisille mitä mä ajattelen ihan rauhallisesti.

Kehä on turvallinen ympäristö, koska siellä on säännöt. Siellä ei voi pelleillä tai teeskennellä, siellä on oltava tosissaan. Siinä on pakko käsitellä omia impulssejaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Sparrissa epäonnistumiset muistaa aina onnistumisia paremmin, ne jää vaivaamaan. Onnistumisen ilo tulee siitä, että antaa itselleen jonkun tehtävän. Vaikka, että mä pidän kädet ylhäällä tai että mä lyön viisi jabia ja niiden pitää mennä sisään.

Voitoista ei opi. Häviämisestä oppii. Niin sanotaan, ja se on kylmä fakta. Mä hävisin mun ekan ammattilaisottelun UFC:ssä. En hyväksy mitään syytä sille tappiolle, vaikka niitä on vaikka kuinka paljon. Mun päällimmäisin ongelma oli, että mulla oli noussut kusi päähän. Kun kuulin, että pääsen matsiin, mä pelkäsin että mitähän tapahtuu. Ja kun sitten sain tietää vastustajan, se tuntui aivan helpolta nakilta. Piece of cake. Siksi mä hävisin, klassinen syy: aliarvioin vastustajan. Sen jälkeen on tullut kunnioitus.

Mä oon nykyään lastenkodissa töissä, siellä on ihan samanlaisia tyyppejä kuin mitä mä olin. Näen itseni niissä. Mä uskon, että ottelu on hyvä lääke koulukiusaamiseen. Meidän salilla opetetaan nuoria kamppailueskarista lähtien. Hierarkia on se, mitä opetetaan. Kunnioitusta, itsevarmuutta. Treeneissä voittaminen on myös tärkeää, totta kai. Kun voittaa ottelun, ei tarvitse tapella.

Vapaaottelussa näkee sellaisia tyyppejä, jotka haluaa vain tapella. Ne tyypit yrittää nostaa egoaan. Ehkä puolet aloittajista on semmoisia, jotka tulee tappelemaan salille. Kun treenejä on pari takana, käsitys menee ihan uudenlaiseksi. Osa lopettaa, kun ymmärtää mistä on kyse. Me tehdään akrobatiaa, kuperkeikkoja, kärrynpyöriä, voltteja, niissä kehityksen huomaa heti. Kehonhallinta on kaikkein olennaisin juttu. Pitää ymmärtää, mistä asiat lähtee. Miten keho toimii. Vapaaottelussa kaikki lähtee lantiosta. Keskivartalo on kaikki. Meidän peruskurssille tulee naamatatskattuja katutappelijoita, jotka ottaa dunkkuun kilpatanssijoilta. Kehonhallinta on kaiken avain.

Kun vapaaottelua harrastaa, kamppailemisesta katoaa vihaisuus. Lyömisessä ei ole vihaa. Pitää ajatella mitä tekee, toiminnasta pitää tulla tietoista. Tietysti kaikille ihmisille tulee vihantunteita. Meidän kaikkien sisällä asuu vihan demoni, mutta ottelussa se katoaa. Kun mä lyön ja treenaan, se näyttää vihaiselta, mutta mun mieli on aivan tyyni. En tunne tunteita.

Mä olen voittamaton – mä kelaan sitä usein. Se on mun perusajatus. Kamppailulajit ovat tuoneet mulle itseluottamusta, itsevarmuutta, tilanteeseen menemistä. Se vaikuttaa keskustelussa, ihan kaikessa. Jos mä näen levottoman nuorisojoukon kadulla, ei se vaikuta muhun mitenkään. Mä en hermostu, mä toimin järkevästi. Mä hallitsen mun impulssit. Nuorena mä en tiennyt, mitä mä oikeasti halusin. Kun aloin otella, musta tuli rauhallisempi. Ennen mä olin levoton, en tiennyt mitä elämältä halusin. Jos mentiin kavereiden kanssa kahville, mä en pystynyt istumaan. Mä olin heti menossa seuraavaan paikkaan. Nyt mä harkitsen, mitä mä teen. Mun sisällä on tasapaino.

Todennäköisesti musta ei tule maailman parasta vapaaottelijaa, mutta totta helvetissä se on mun tavoite. Pitää olla realisti: Mulla on maksimissaan viisi vuotta aikaa. En mahdu pitkään aikaan vielä top kymppiin. Tää on tasasta puurtamista. Mä oon nyt kilpaurheilullisesti parhaassa iässä. Mä teen pelkästään tätä, mutta elämässä on tietysti muutakin kuin urheilu. Mä annan kaikkeni nyt tälle. Niin paljon kuin lähtee. Se on kamppailijana kasvamista. On tullut oma tapa tehdä. Kaikki mun elämässä on johtanut tähän, että olen vapaaottelija.