Kunujako

Sebastian Sorsa

Muistan aina sen yhden snadin, höröhampaisen pojan, joka stondasi kentän laidalla. Jäbä pyöri siinä ihan yksin, kun muut heittelivät jo yläfemmoja ja valmistautuivat peliin. Se sylkäs maahan, käveli pää ylhäällä jengin keskelle ja vaikutti uhmakkaalta. Sitä sattui sydämeen, mut naamasta sitä ei nähny. Se oli ulkopuolinen, mut sen ilme oli enemmänki aggressiivinen, jotenki eläimellinen ja villi. Mut se oli vaan esittämistä. Hartioista huomas, et joku oli vialla. Ne oli ryhdittömät ja lysyssä. Niinku sudella, jonka lauma oli hylänny. Ja niin se asia vähän olikin. Se kundi pelas mukana, mut kukaan ei sanonut sille sanaakaan koko ottelun aikana, eikä sen jälkeen.

Harmittaa vielki sen puolesta, mut menneisyyteen en valitettavasti pysty enää palaa. Toi muisto saa kuitenkin miettii, kuinka monet ihmiset ympäröi mua täs elämässä ja kuinka tärkeetä se on.

Ihan ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen omat perheenjäsenet, esimerkiksi systeri ja broidi. Luonteet meillä on aivan erilaisia, mutta koska ollaan samaa verta, niin ollaan ainakin geneettisesti samanlaisia. Lisäksi ollaan kasvettu yhdessä, leikitty, flaidattu ja pelattu futista omalla kotipihalla. Tullaan bondaamaan nyt ja aina.

Sitten on kaikki mun homiesit eli kotipojat, kundit joiden kanssa ollaan tunnettu jo lapsesta saakka. Parhaat frendit. Pelattiin fussee samassa jengissä ja asuttiin samalla alueella Stadissa. Kaikki ollaan kirjoitettu omaa tarinaa ja ollaan osittain kasvettu vähän erilleen aikuisena. Mun pojat on silti mun poikii loppuun asti, oli ne sit minkälaisia tahansa. Duunikaverit eli futisjengiläiset on taas oma lukunsa. Paljon erilaisia häiskiä. Jotkut ovat tulleet Afrikasta, jotkut Jenkeistä, jotkut Kosovosta ja jotkut Kokkolasta. Kaikki on tietty mun jäbii, koska ollaan tehty hommia yhdessä, pelattu, treenattu ja kuunneltu koutsin räyhäämistä. Toisten kanssa oon hengannu enemmän kuin toisten. Joidenkin kanssa ollaan tosi hyviä kavereita. Usein työtovereista kuulee vähemmän, kun ollaan duunin ulkopuolella. Siitä huolimatta ne on kaikki mun äijii aina, koska ollaan fudattu kimpassa.

Näiden edellä mainittujen lisäksi mulla on paljon puolituttuja frendejä joita arvostan ja jotka on tyyppeinä mun makuun. On tuttuja ja tutuntuttuja, kavereiden vanhempia, niiden tyttökavereita ja niin edelleen. Mun jäbii ja muijii kaikki. Sitten on tietty vielä kaikki julkkikset, joiden kanssa oon joskus heittäny läppää ja joiden kans vähintäänkin frendataan somessa. Poliitikot, artistit, vaikuttajat ja tyypit joita tsiigaan vähän ylöspäin, kaikki kuuluu mun sakkiin.

Jos vedetään tää kelailu makrotasolle, niin kyllä meitsi fiilaa kaikkia Stadilaisia. Sama katupöly ollaan impattu rööreihin vuosien varrella. Melkein kaikki ollaan painettu sporalla Bollikselle tsiigaa Klubin peliä tai menty muuten vaan holleille skodii ja viettää aikaa. Näit juttuja on muualta Suomesta tulevan vaikea tajuta. Stadin kundit ja mimmit hiffaa kyllä.

Loppupeleissä kaikki suomalaiset on mun äijii ja mammoi. Yhdessä oon valmis taistelemaan Huuhkajissa, sinivalkoisten värien puolesta, aina viimeiseen pisaraan asti. Ei väliä minkä kokoinen, näköinen tai värinen tyyppi on, kunhan skulaa samalla puolella. Härmän puolella loppuun asti. Mun miehii, maanmiehii.

Niin ja oonhan mä myös eurooppalainen. Nytkin kun tsiigaan mitä hiluja mulla on taskussa, niin eurojahan ne! Ei mitään dollareita tai jenejä. Kyl tää vanha manner on vaan nätti. Meillä on hieno historia ja kulttuuri yhdessä. Voidaan reissaa tääl ilman rajatarkastuksia ja jengii on laidasta laitaan. Otetaan esimerkiksi vaikka tanskalaiset ja ruotsalaiset. Tosi makeeta sakkia. Vähän niin kuin me, mut vaan tyylikkäämpiä ja menestyneempiä. Hej Svensson och Poulsen, ni är min killarna.

Olen mä ollut muutamia kertoja skulaa fudista Venäjälläkin, Pietarissa. Kelatkaa miten buli ja hieno metropoli ihan tässä lähellä. Venäläiset on kovii ottaa maljaa, niinku me suomalaisetkin, mutta on siel paljon muutakin mihin voidaan tääl Härmässä samaistuu. Jaetaan monii juttuja kuten älyttömän kaunis luonto ja yhteinen Itämeri. Mitä tarkemmin mä tonne itään päin tähystän sitä varmempi oon siitä et ne on mun jäbii.

Itse asiassa olen onnekas, et oon saanu pelkästään duuninpuolesta käydä melkein joka ikisessä maailmankolkassa. On tullu skulattuu Vietnamissa maailman pisimmällä ruoholla ja Karibian kuumudessa Trinidad&Tobagon maajengii vastaan. Lomareissut tietty vielä lisäksi. Päällimmäisenä on jääny mieleen, että kaikissa paikoissa missä oon käynyt on ollut tosi rentoo sakkii. Oon tietty ollu mestoilla vaan vieraana, mut on helppo nähdä et ihmiset on lähes samanlaisii joka paikassa.

Ai miksi mä tämmöisiä mietiskelen?

On tullut lähipäivinä luettua uutisia yhteiskunnan ja ihmisten jakautumisesta, epätoivoisista turvapaikanhakijoista ja kansojen välille rakennettavista muureista. En ole omin silmin prosesseja todistanut, enkä ole asiantuntija, mutta oon melko varma, että meidän ihmisten tulisi kulkee toisiamme kohti eikä poispäin. Kun yytsitään toisiamme liian kaukaa tehdään helposti väärii tulkintoja. Meidän pitäis mennä juttusille niin tajuttas, mikä on kaiken takana. Liika äänekkyys saattaa ehkä olla epävarmuutta tai uhmakkuus tapa purkaa epätoivoa. Kukaan ei pärjää maailmassa yksin, vaikka ulkopuolelta katsottuna sitä ei aina fiilaiskaan.

Tiedän, koska olin sen alun tarinan poika.

Kaikki tapahtui liikuntatunnilla, jossa luokka jaettiin kahteen eri jengiin. Kyseessä oli niin kutsuttu kunujako. Siinä kaksi kapteenia valitsi mieleisensä pelaajat yksi kerrallaan muodostaakseen omat joukkueensa. Parhaimmat haluttiin aina ekana ja heikoimmat valittiin viimeisenä. Juttu meni niin, että olin silloin päätynyt koulun ”koviksen” hampaisiin. Kuten kiusaajat yleensä, tyyppi hallitsi heikompiaan pelolla ja sai lopulta kaikki kääntymään mua vastaan. Homma oli kärjistynyt edellisellä viikolla, kun sain välitunnilla turpaan koko luokalta. ”Mylly, mylly!” ne huus. No, nyt seisoin rivissä ja toivoin, et mut otettais jo takasin jengiin mutta huomasin, että yks toisensa jälkeen tuli valituksi ympäriltäni. Mut haluttiin jättää viimeseks. Koitin leikkii kovaa niinku aina, mutta itku tuli myöhemmin kotimatkalla.

Kiusaaminen on lasten julmaa vallankäyttöä, johon oon myös itse joskus syyllistynyt. En siis kanna kaunaa kenellekään, vaan oon onnellinen, et ollaan kasvettu noista ajoista. Kuitenkin vahvat muistot ivallisista ilmeistä ja syrjinnästä pysäyttää vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Toivonkin, että me täysi-ikäiset ei enää sorruttaisi samaan. Ettei valittaisi vain parhaimpia, suosittaisi vain omia ystäviä tai valikoitaisi ketkä pelastetaan ja ketkä hylätään. Aikuisilla on valta valita empatian ja kylmyyden välillä.

Ollaan me kaikki uuden ajan kunuja ja tehdään jokaiselle sellainen olo, että he tuntevat olevansa meidän miehii, naisii, tyttöjä ja poikia.