Turboahdettu

Sebastian Sorsa

Laitan reilusti hajuvettä.

Futarille ”reilusti” on hyvin suhteellinen käsite. Nähtyäni muutaman afrikkalaisen pelaajan balsamointiprojektin treenien jälkeen väitän, että monelle meistä parin sadan millin eau de toilette riittää maksimissaan viikoksi. Itse tyydyn pariin isoon suihkaisuun. "Later boys", moikkaan ja astun ulos kopista.

Kuljen tyhjää käytävää eteenpäin ja aistin, kuinka takanani pauhaava musiikki kuuluu koko ajan vaimeampana. Pysähdyn juuri ennen ulko-ovea ja jään fiilistelemään. Pukukopin stereoista kaukaisena kumiseva hip-hop on kuin jättiläisen tai kokonaisen futisjoukkueen sydämen syke. Kaulaltani ympäristöön leijuva makean mirhan tuoksu sekoittuu hien ja lattialla pyörivän kumirouheen hajuun. Tuoksu on portti tuttuun mielenmaisemaan. Olen yhä geimissä mukana, mietin. Rakastan naiivia itseluottamusta, jonka futarius minulle antaa. Se on nuoruuden lähteeni, pala blondia geelitukkaa ja Hesacup discoa. Tunne vie mukanaan ja kasvoni vääntyvät jonkinlaiseen kolmekymppisen faijan univelkaisilla silmäluomilla höystettyyn finnishboy duckfeissiin. Olen etuoikeutettu. Meillä kaikilla on työ-, koti- ja anoppilaroolit, mutta vain harva voi olla futari.

Astun ulos Stadionilta ja avaan puhelimen. On Instagram Storiesin aika. Ylhäältä, naamani pahimmat virheet peittävästä kulmasta otettu video on samanlainen kuin aina ennenkin. Lisään kuvan päälle mietteet: "Treenit ohi ja hyvä fiilis! Smile!" perusvarmaa sisältöä futaribrändini tueksi. Katson kelloa, se on 13.30 ja päivä alkaa olla paketissa. Tuntuu hyvältä olla pelaaja, aikuinen ammattilainen leikissä, joka alkoi jo lapsena.

Päässäni soivan Mestarien liiga -hymnin ja linnunlaulun sekoitus häiriintyy, kun joku liikkuu takanani. Se on nuori jengikaverini, joka hyppää pyöränsä selkään. "Huomiseen!" hän huudahtaa. Viuhdon pikaisen tervehdyksen. Haluaisin heti palata unelmiini, mutta katseeni jää kiinni kaverini kenkiin. Huomaan, että toistakymmentä vuotta välillämme ei estä meitä rokkaamasta samanlaisia Vansin skeittitossuja. Jään tuijottamaan lukiolaisen kollegani etääntyvää hahmoa ja tunnen kummallisella tavalla sekä ylpeyttä, että häpeää. Ylpeyttä luultavasti sen vuoksi, että meillä on yhä paljon yhteistä. Häpeää kai siksi, että sometan enemmän kuin kukaan joukkueemme kaksikymppisistä.

Todellisuudesta etääntyneet ajatukseni eivät ole estäneet fyysistä liikkumista, joten löydän itseni äkkiä pysäköintialueen keskeltä. Seison loskaisen parkkipaikan laidalla, johon on pysäköity kaksi sään runtelemaa autoa. Toinen niistä on minun, Ford C-Max EcoBoost. Kuten niin usein, auto on omistajansa kaltainen. Se on toimintakykyinen, vaikka kyljessä on pari kolhua. Turboahdettu moottori kertoo pinnan alla kuohuvasta voimasta, kun taas vain yksi litrainen moottori tarkkaan harkituista rajoista. Ulkoapäin se on Real Madridin valkoinen ja itsetietoinen. Sisältä sen kankainen kuori on harmaa ja vaatimaton. Lastenistuimien puristuksissa sen kantokyky on joskus koetuksella, mutta tarvittaessa se jaksaa kantaa vielä moninkertaisesti suurempiakin kuormia harteillaan. Takakontin valmiiksi pakattu treenikassi kertoo kiireestä, tyhjät suklaapaperit kyvystä nauttia elämästä.

Uskollinen Fordini oli kuitenkin jäänyt sivurooliin kyseisellä parkkipaikalla. Naapuriruutuun vauhdilla ja vinoon kurvattu kiesi imitoi olemuksellaan Mario Balotellin ylänurkkalaukauksen jälkeistä kehonrakentajapose -tuuletusta. Se oli erään jengiläiseni omaisuutta. Kyseisen Toyota Celican ensimmäinen versio oli nähnyt parhaat vuotensa joskus 90-luvun puolivälissä, mutta auton krominen, valaan siittimen kokoinen pakoputki ei pyydellyt anteeksi. Hopeinen maalipinta ja täysmetallivanteet kertoivat nuoren suomifutarin budjetin puitteissa maksimiin viritetystä arroganssista. T20 -mallin satakaksikymmentä hevosvoimaa uhosivat nousua junnusarjoista kaikkein kovimmalle huipulle. Huvittavaa, mutta minulla itselläni oli lähes samanlainen auto, kun tein ensimmäisen ammattilaissopimukseni. "Siinä se on", sanon lähes ääneen. Kiihko, intohimo, palo, se jokin syy, jonka takia pelaan jalkapalloa edelleen.

Avaan auton oven ja istun kuskin paikalle. Kokeilen kytkintä ja tunnen, että nilkan ojentaminen tuntuu jälleen vaivalloiselta. Se on normaalia eikä yllätä enää, mutta muistuttaa, että elän jo eräänlaista loppusuoraa. 33 -vuotiaana elämää on edessä paljon, mutta futariutta enää vähän. Käännän avainta, nilkkaani kiristää ja moottori hurahtaa käyntiin. Kulkuni on tasaista, taloudellista ja ekologista, niin, että mikään ei mene enää ohitseni. Ajan tarpeeksi hiljaa, jotta voin kaikilla aisteillani olla läsnä jo kauan sitten alkaneella matkalla, futarin matkalla.

Niin ja välillä palaan alkuun, paina kaasun pohjaan ja annan turbon laulaa!